Hollannin kielinen alkuteos Eindstation Auschwitz - Mijn verhaal vanuit het kamp (1943-1945)
Suomentanut Sanna Van Leeuwen
Suomenkielinen painos WSOY 2020
Hollanninjuutalainen lääkäri kirjoitti muistiinpanojaan Auschwitzin keskitysleirissä, johon sekä hänet että hänen vaimonsa Friedel kuljetettiin vuonna 1943. Luin hänen romaanimuotoon kirjoitetun päiväkirjansa mukavasti mutta jälleen kerran holokaustin hirveyksistä järkyttyen omassa kotonani 2021.
"Kaipuumme, sydäntemme kiivas jyskytys, päähämme virtaava veri, ne ovat kaikki voimattomia. Sillä meidän ja tuon tasangon välissä on lanka. Kaksi riviä lankoja, joiden päällä himmeät punaiset lamput hehkuvat merkkinä siitä, että meitä vaanii kuolema, meitä kaikkia, jotka olemme vankeina täällä nelikulmiossa kahden suurjännitteisen lankarivistön ja korkean valkoisen muurin sisällä. Joka kerta sama kuva, joka kerta sama tunne. Seisomme parakkiemme ikkunoissa ja katsomme kutsuvaan kaukaisuuteen, ja rintamme pakahtuu kiihtymyksestä ja voimattomuudesta." s.5
Olen vuosien aikana lukenut useita kirjoja holokaustista ja keskitysleirien kamaluuksista. Tämä kirja on kuitenkin erilainen ja vaikuttavampi kuin mikään aiemmin lukemani, koska se on kirjoitettu leirissä ja siten se kertoo oloista, tapahtumista ja tuntemuksista ilman jälkeenpäin tulleita vaikutteita. Mielestäni tämä kirja on siis varsin autenttinen ja suora, sillä tämä kiskoo lukijan sisään keskitysleiriin.
Toinen maailmansota on alkanut, samoin juutalaisvainot ja juutalaisten pakkosiirrot. Hans on lääkäri. Lääkäreille on annettu takuu, että heitä ei pakko siirretä kokoamisleireistä eteenpäin. Hans luottaa tähän. Kokoamisleirissä hän tapaa Friedelin, 18-vuotiaan Saksasta paenneen sairaanhoitajan. He rakastuvat ja avioituvat leirissä. Heillä on yhteinen usko tulevaisuuteen, ja toisiinsa. Yhdessä selvitään mistä vaan. Kokoamisleirillä oli kulunut vuosi, kun Hans ja Friedel määrättiin kuljetukseen. Junamatka Auschwitziin kestää 3 päivää ja perillä alkavat asettautumisrutiinit. Naiset ja miehet erotetaan toisistaan, omaisuus takavarikoidaan. Suoritetaan valikointi - vasemmalle suoraan kaasutukseen joutuvat (heikot ja huonokuntoiset), oikealle ne (vahvemmat ja nuoremmat), joista voidaan vielä hyötyä ja saavat siksi vielä mahdollisuuden. Vangit parturoidaan, tatuoidaan, suihkutetaan syöpäläismyrkyllä ja leirivaatetetaan.
"Hans sai numeron 150822. Hän vain naurahti vaisusti, kun numero piikitettiin hänen käsivarteensa." s.25
Kertomusta kannattelee ja inhimillistää Hansin ja Friedelin rakkaus ja se, että keskitysleirissäkin heidän onnistuu olla näkö- jopa kosketusyhteydessä toisiinsa. Henkensä menettämisen tai pahoinpitelyn uhalla heidän tapaamisensa silloin tällöin onnistuvat ja antavat molemmille voimaa.
"Sinä päivänä ei tapahtunut muuta erityistä, ja Hans kulki kuin huumattuna. Kaksi vuotta he olivat taistelleet yhdessä. Monta kertaa oli ollut täpärällä mutta joka kerta heidän oli onnistunut päästä jälleen yhteen. Ensin valikoinnit junan saapuessa. Sitten se kamala kuukausi, kun Hans oli ollut Birkenaussa, ja myöhemmin parakin 10 muutto. Joka kerta he olivat löytäneet toisensa jälleen, mutta miten kävisi nyt?" s.179
Muistiinpanot ovat raskasta, julmaa ja murheellista luettavaa kokonaisuudessaan. Erityisen ravistelevaa on muistiipanojen loppupuolella Hansin kohtaaminen pahamaineisissa erikoisjoukoissa työskennelleen professorin kanssa. Hän kysy tältä josko tämä voisi kertoa jotain krematorioista.
"Tottakai. Krematorioita oli neljä. Ykkönen ja kakkonen olivat heti junaradan vieressä, kolmonen ja nelonen kuusimetsässä mustalaisleirin takana, leirin pohjoiskulmassa. Krematorioissa 3 ja 4 oli töissä paljon kreikkalaisia. Voin kuvailla teille vaikkapa krematorio 3:n. Sinne tuotiin seitsemästäsadasta tuhanteen ihmistä kerrallaan. Kaikkia sekaisin: miehiä, naisia ja lapsia, vauvoja ja vanhuksia, terveitä ja sairaita. Useimmiten vahvat nuoret naiset ja miehet oli valikoitu pois heti junan saapuessa, mutta monesti kuljetukset tuotiin sinne kokonaisuudessaan. --- --- Tässä etuhuone B:ssä kaikkien piti riisuutua. Joka nurkassa seisoi SS-mies rynnäkkökiväärin kanssa. Mutta niitä heidän ei tarvinnut käyttää, ihmiset olivat rauhallisia. --- Joskus kun kuljetuksia tuli paljon, hommat oli hoidettava kiireesti. Silloin erikoisjoukot astuivat mukaan kuvioihin, mursivat kellot ranteista ja kiskoivat sormukset sormista. Pitkät hiukset leikattiin, koska niillä oli teollista arvoa. Sitten koko komppania meni 'pesuhuoneeseen'. Se oli iso huone, valaistu keinovaloilla. Katossa oli kolme riviä suihkuja. --- " s.204
"--- Krematorion neljä uunia selvisivät aika paljosta. Mutta joskus vauhti ei riittänyt. SS:llä oli ratkaisu siihenkin. Krematorion taakse oli kaivettu kaksi isoa ojaa, kuten näette tässä: kolmekymmentä metriä pitkiä, kuusi metriä leveitä ja kolme metriä syviä. Pohjalla oli tukkeja, jotka oli valeltu bensiinillä. Niistä saatiin iso rovio, joka näkyi kilometrien päähän. Sellaiseen mahtui tuhat ruumista kerrallaan. Polttaminen kesti kaksikymmentäneljä tuntia, sitten voitiin tuoda uusi lasti. ---" s.205
Muistiinpanot kirjannut Eddy ja hänen vaimonsa Friedel selvisivät keskitysleiristä elossa mutta rajuja vaurioita kokeneina. Eddyllä vauriot olivat pääasiassa psyykkisiä, Friedelillä psyykkisten lisäksi myös fyysisiä, kuten hedelmättömyys Josef Mengelen sairaiden lääketieteellisten kokeiden seurauksena. Heillä ei ollut kotia, johon palata ja lähes kaikki ystävät ja sukulaiset oli murhattu. He kestivät yhdessä paljon mutta lopulta heidän avioliittonsa päättyi eroon. Toisen vaimonsa kanssa Eddy sai kolme lasta, jotka tänä päivänä pitävät hallussaan alkuperäisiä muistiinpanoja ja pitävät huolta siitä, etteivät heidän isänsä ja tuhansien tuhansien muiden kokemukset ja kuolemat pääse unohtumaan koskaan. Se on myös syy miksi itse olen pyrkinyt lukemaan holokaustista kaiken mahdollisen, ettei se koskaan unohdu, ettei kukaan ikinä voi väittää sen kaiken olevan vain tarinaa, jota oikeasti ei koskaan tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti