Ulkoeteinen on alunperin ollut kaunis, helmiponttipaneloitu ja puuportainen. Ostaessamme asunnon oli vanhat helmiponttipaneelit joko korvattu tai peitetty kipsilevyillä ja se oli sitten tapetoitu lasikuitutapetilla. Porrasviisteet oli paneloitu ohuella remonttipaneelilla, puuportaiden astinlautojen reunamuotoilu oli sahattu pois, portaat korotettu, peitetty vaneerein ja lopulta kaakeloitu.
Kipsilevyseinät ja katto sekä kaakeliportaat kaikuivat ikävästi eivätkä mielestämme kuuluneet, saati sitten sopineet, lainkaan yli satavuotiaaseen puutalokotiin. Purin siis ne pois.
Aloittaessani oletin vanhojen rakenteiden olevan alla tallessa mutta vähänpä tiesin. Toisella puolella porrasviisteen vanha helmiponttipaneeli oli alla tallessa, toisella puolella ei ollut mitään. Vain kivivillaa kasapäin. Kiskottuani ne pois huomasin avanneeni ryömimisaukon kellariin.
Asuntoomme on tehty mittava remontti 90-luvulla ja nyt, kun sen remontin kammokkiratkaisuja on jokunen vuosi sekä katseltu että pikkuhiljaa poisteltu, en enää ostaisi asuntoa, joka tuolla vuosikymmenellä on remontoitu. En kertakaikkiaan pysty ymmärtämään miksi joku, joka on halunnut kotinsa olevan kuin mikä tahansa ysäririvarikoti, on ylipäätään ostanut asunnon 1900-luvun alun työläistalosta.
Päädyin helmiponttipaneloimaan molemmat porrasviisteet uudeelleen, ja siihen panelointivimmani kotvaseksi loppui. Muutamaa kuukautta myöhemmin isäni kävi paneloimassa muun ulkoeteisen minulle syntymäpäivälahjaksi ja siitä asti se onkin odottanut viimeistelyä, oksalakkausta ja maalausta. Pääasiassa sen vuoksi, että siellä on yhä näkyvillä muutama ysäriremontin aikaansaannos, joita ei voi purkaa niiden kannatellessa seinänaapurin vinttiporrasrakennelmia. Pitää siis ratkaista miten ne ikinä saa siedettävän näköisiksi. Ja se, on tämän kevään työlistalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti