24.02.2022 Heräsin Tallinnassa, jossa olimme talvilomailemassa ja juhlistamassa Viron itsenäisyyspäivää. Itsenäisyyden juhlistamismenojen ohella uutiset täyttyivät kuvista, joissa venäläiset tankit vyöryivät rajan yli Ukrainaan. Sota oli alkanut.
Olin seurannut kammottavaa touhua Venäjällä tiiviisti Anna Politkovskajan murhasta v.2006 asti, Ukrainan tilannetta jossain määrin vuodesta 2008, jolloin torpattiin Ukrainan liittyminen Natoon (jos ei olisi torpattu voisi maan tilanne olla nyt aikalailla toinen) ja tiiviisti vuodesta 2014 Maidanin tapahtumien ja Venäjän suorittaman Krimin valtauksen seurauksena.
24.02.2023 Heräsin niinkään talvilomaillen mutta Tallinnan sijasta kotonani Turussa ja aamukahvitellessani seurasin television aamulähetyksistä sodan vuosipäivän käsittelyä. Hirveän surullista, että sota yhä jatkuu ja hieno kansa joutuu taistelemaan olemassaolostaan ja omasta maastaan.
Jatkan seuraamista yhä toivoen koko sydämestäni Ukrainalle voittoa ja vapautta.
Omaan arkeeni toivon yhä nopeaa kevättä ja tällä hetkellä näyttää hyvältä. Helmikuinen aurinko tunkee kirsikkapuiden oksien lomasta ikkunoista sisään läikittäen olohuoneen seinää ja lattiaa.
Kuljeskelen kastelemassa kasveja ja juttelen niille (ja vannotan samalla itselleni), että kestäkää kuivaa huoneilmaa ja hämäryyttä vielä hetki, kyllä se kevät ja valo vielä tulee. Haudutan pannullisen kirsikkateetä ja sitä hörppien yritän luonnostella postauksia alkuvuoden aikana lukemistani kirjoista.
Olen monta kertaa päättänyt alkaa kirjoittaa tätä blogia säännöllisesti, en ehkä päivittäin mutta edes viikottain. Yhtä monta kertaa olen todennut, että se ei onnistunut. Taidan siis pitää sen nyt tällaisena satunnaisten ajatusten arkistona, ellei se itsestään muuksi muutu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti