SYLVIA

Kuva on parin viikon takaiselta lenkiltäni saaristossa, kun vielä vietin autuaita lomapäiviä, oli aikaa, innostusta ja jaksamista monituntisiin lenkkeihin. Kyseisellä lenkillä mustuus vyöryi minuuteissa ylle, samoin kuin eilisiltana istuessani kahden ystävän seurassa kortteliravintolan terassilla, ja jännäsin ehdinkö pinkoa mökille ja saunan suojiin ennen sateen putoamista. 

Nyt Sylvia pistää pauhaten ikkunan takana, kirsikkapuiden oksat huiskivat ikkunaa, kakluunin hormissa humisee ja olen hyvin tyytyväinen istuessani villasukat jalassa sisätiloissa. 

"Jos vertaat itseäsi muihin, sinusta voi tulla turhamainen tai katkera, sillä aina on olemassa sekä suurempia että pienempiä ihmisiä kuin sinä... Noudata tervehenkistä kuria, mutta kohtele muuten itseäsi lempeästi. Sinä olet maailmankaikkeuden lapsi siinä missä puut ja tähdetkin, sinulla on oikeus olla täällä." 

Tuon elämänohjeen Sylvia Plath sai äidiltään. Vuosia sitten sekä painoin sen mieleeni että kirjasin sen muistiin lukiessani teosta Hughes, Ted & McCullough, Frances: Sylvia Plathin päiväkirjat.
Ohje on kertakaikkisen hyvä ja tänään, kun tuo eilen tuloaan tehnyt loppukesän puhuri nimettiin Sylviaksi, pompahti se päähäni ollessani kirpparikierroksella esikoistyttäreni kanssa. Luonnollisesti tulin ladelleeksi sen tyttärelleni kera kehotuksen painaa se mieleensä. Taisin myös suositella tutustumista Sylvia Plathiin mutta upposiko suositukseni otolliseen maaperään, jää nähtäväksi. Toivottavasti.

Esmeralda pohdiskeli reilun viikon takaisessa tekstissään blogien lukemisen vähenemistä, jonka olen itsekin jossain määrin huomannut. Niiden kuolemaan en kuitenkaan usko, vaan vakaasti ajattelen niillä olevan oman kirjoittaja- ja lukijakuntansa. Itse luen blogeja päivittäin ja kirjoittelen tätä omaani huomattavasti harvemmin kuin päivittäin. Pidän kuitenkin sekä kirjoittelusta että lukemisesta, ja mahdollisista kommentointien tuomista keskusteluista ja näkökulmista.
Monet blogeista ovat siirtyneet Instagramiin, mikä on mielestäni sääli pitäessäni instagramia ikäänkuin pikamediana, jota bussissa tai huussissa istuessa äkäseen selataan ajankuluksi puhelimen näytöltä.
Tiedän, että kaikki eivät näin ajattele, eikä asia varmasti näin ole. Varmasti useimmat instagramiin siirtyneet bloggaajat suunnittelevat, luonnostelevat ja pohtivat julkaisujensa sisällön ja tavoitteen samoin kuin aiemmin suunnittelivat blogijulkaisunsa.
Itse luen blogeja lähes poikkeuksetta läppärin näytöltä, silloin tällöin tabletilta ja hyvin harvoin puhelimen näytöltä. Yleensä hörpin samalla teetä tai kahvia, joskus jopa viiniä. Luen niitä kuin lukisin aikakausilehteä tai kirjaa. Jokainen julkaisu yleensä tarjoaa yhden tai useamman mahdollisuuden kiinnostua taas jostain, samoin kuin aikakausilehden sivun kääntäminen.

Toivon blogien säilyvän ja kirjoittajien yhä jaksavan kirjoitella, vaikka kuvatkin ovat toki kiinnostavia. Suosikkiblogeistani kolme on varsin tekstipainotteisia, ja pidän siitä, miten lukiessani päässäni muodostuu kuvia ja mahdollisesti kuvallinen tarina.

Puhtaasti kaupallisista blogeista, joissa jokaiseen julkaisuun liittyy joku kaupallinen yhteistyö, en jaksa enää kiinnostua, vaikka bloggaaja olisi kuinka verbaalisesti lahjakas ja taidokas kirjoittaja.
Kiinnostun blogeista, joista välittyy persoona, vaikka kirjoittaja ei kirjoittaisi itsestään ja omasta elämästään mitään, vaan keskittyisi tiukasti esim. analysoimaan lukemaansa kirjaa, katsomaansa elokuvaa tai pörssikurssien viimeaikaisia ja vuosien takaisia liikkeitä.

Sylvian ansiosta olen tänään voinut viettää blogien parissa useammankin kahvimukillisen verran aikaa. Nyt kirsikkapuiden oksien lomassa alkaa jo pilkottaa sinistä taivasta, joten napsautan saunan lämpenemään ja jolkottelen iltalenkin hiipuvan Sylvian syleilyssä ja yritän jaksaa valvoa, koska tiedossa on perseidien yö ja tähdenlennot kiinnostavat aina.

VUOSI SOTAA.

 24.02.2022 Heräsin Tallinnassa, jossa olimme talvilomailemassa ja juhlistamassa Viron itsenäisyyspäivää. Itsenäisyyden juhlistamismenojen ohella uutiset täyttyivät kuvista, joissa venäläiset tankit vyöryivät rajan yli Ukrainaan. Sota oli alkanut.
Olin seurannut kammottavaa touhua Venäjällä tiiviisti Anna Politkovskajan murhasta v.2006 asti, Ukrainan tilannetta jossain määrin vuodesta 2008, jolloin torpattiin Ukrainan liittyminen Natoon (jos ei olisi torpattu voisi maan tilanne olla nyt aikalailla toinen) ja tiiviisti vuodesta 2014 Maidanin tapahtumien ja Venäjän suorittaman Krimin valtauksen seurauksena.

24.02.2023 Heräsin niinkään talvilomaillen mutta Tallinnan sijasta kotonani Turussa ja aamukahvitellessani seurasin television aamulähetyksistä sodan vuosipäivän käsittelyä. Hirveän surullista, että sota yhä jatkuu ja hieno kansa joutuu taistelemaan olemassaolostaan ja omasta maastaan. 

Jatkan seuraamista yhä toivoen koko sydämestäni Ukrainalle voittoa ja vapautta.

Omaan arkeeni toivon yhä nopeaa kevättä ja tällä hetkellä näyttää hyvältä. Helmikuinen aurinko tunkee kirsikkapuiden oksien lomasta ikkunoista sisään läikittäen olohuoneen seinää ja lattiaa. 
Kuljeskelen kastelemassa kasveja ja juttelen niille (ja vannotan samalla itselleni), että kestäkää kuivaa huoneilmaa ja hämäryyttä vielä hetki, kyllä se kevät ja valo vielä tulee. Haudutan pannullisen kirsikkateetä ja sitä hörppien yritän luonnostella postauksia alkuvuoden aikana lukemistani kirjoista.

Olen monta kertaa päättänyt alkaa kirjoittaa tätä blogia säännöllisesti, en ehkä päivittäin mutta edes viikottain. Yhtä monta kertaa olen todennut, että se ei onnistunut. Taidan siis pitää sen nyt tällaisena satunnaisten ajatusten arkistona, ellei se itsestään muuksi muutu.

KEVÄTTÄ ODOTELLESSA

Remontti ja asentohuimaus nielaisivat kuukausia. Asentohuimauksesta aloin lopulta päästä eroon juhannuksena, remontti jatkui, jatkui ja jatkui. Eikä se edelleenkään ole valmis mutta asumaan asunnossa jo pystyy. 

Kutsun asuntoa kodiksi mutta se ei vielä tunnu kodilta. On vähän sellainen olo, että olisin AirBnB-vieraana mutta ei kuitenkaan, koska olen omien asioideni ympäröimä. Sellaiselta, että pian palaan täältä sinne omaan kotiin. 
Edellisestä puutalokodista tuli 8 vuoden aikana koti, rakas ja sopiva. Toivon, että tästäkin vielä tulee ja kyläilyolo kaikkoaa.
Tässä kodissa on niin paljon sellaista, josta pidän todella. Olohuoneen ikkunoiden antaminen vanhaan kirsikkapuutarhaan, kakluuni, puuhella, alkuperäiset puulattiat ja helmipaneelikatot sisääntulokerroksessa (joka alunperin on ollut se asunto, kellarissa ja vintissä ei ole ollut asuintilaa), huonekorkeus, vintin kattoparrut ja kellarin/alakerran tiilimuuri ja perunakellarikomero.
Mutta asiat hakevat vielä paikkojaan ja kirjani ovat kodittomina, kun hyllyjä niille ei ole riittävästi eikä päätettynä mihin niitä hyllyjä laitettaisiin.
Päätin viikko sitten, etten osta yhtään uutta kirjaa ennen kuin hyllyjen sijainti on päätetty ja hyllyjä saatu paikoilleen. Onneksi on Storytel-lukulaite, jonka kirjahyllyä voin kasvattaa rajattomasti. En lakkaa ylistämästä tuota mainiota kapinetta, joka kulkee helposti ja kevyesti mukana, vaikka perinteistä printtikirjaa kaikkein mieluiten luenkin.
Toistaiseksi olen päätöksessäni pysynyt, vaikka kerran jo lähikirppiksellä olin sortua.
Odotan malttamattomana kevättä. Mieluusti asentohuimauksetonta ja vähäremonttista sellaista. Olen pohtinut jo alustavia porras- ja patioistutuksia, jopa pienviljelyä taloyhtiömme istustuslaatikoissa. Urbaanipuutarhurointia hyvin kompaktisti, jotta viljelmät tulisivat hoidetuksi. Mahdanko saada aikaiseksi?

ASENTOHUIMAUSTA JA ASUNTOKAUPPOJA

Kidun asentohuimauskohtausten jälkimainingeissa varsin huterassa olossa ja aivosumun uumenissa. Pahin alkaa kuitenkin luullakseni olla jo takana eikä kieputus ja oksentelu ala välittömästi kääntäessäni päätä oikealle. Kristallitauti ei ole ollenkaan niin kaunis kuin sen nimitys.

Asuntokaupat ovat edenneet yllättävän kivuttomasti. Kotimme kuvattiin ja ilmoitus julkaistiin. Parin päivän kuluessa välittäjämme piti kymmenen esittelyä. Saimme suoriltaan kaksi tarjousta pyyntihinnalla ja hyväksyimme niistä toisen kaksi päivää ilmoituksen julkaisemisen jälkeen.

Ennen kuvausta näimme toki vaivaa, pakkasimme ylimääräistä ja kuljetimme laatikot säilöön vanhaan huoneeseeni vanhempieni talossa. Siivosimme perusteellisesti, vain ulkoeteisen ikkunan pesu unohtui. Maalasimme asioita, jotka ovat odottaneet maalausta tämän tässä asutun 8 vuoden ajan, kiinnittelimme listoja ja tapetoimme uudelleen kärsineitä kohtia tapettiseinissä.

Uuden kotimme taloyhtiössä on 30 päivän lunastusaika osakkaille, tuo aika lähti käyntiin, kun teimme alkukaupat ja maksoimme käsirahan sekä varainsiirtoverot. Ajasta on jäljellä 14 vuorokautta, se on piinallinen aika odotella, etenkin nyt, kun omamme on myyty.

Omastamme kaupat tehdään 2 viikon kuluttua ja siitä kutakuinkin viikon kuluttua maksamme loppusumman uudesta kodistamme. Nykyisessä yhtiössämme osakkaiden lunastusaika on 2 viikkoa eli kotimme uusien omistajien piina ei ole kohtuuttoman pitkä.

Toivon, että he tulevat rakastamaan tätä asuntoa yhtä paljon kuin me olemme tätä rakastaneet. Jos tässä olisi kellaritila rakennettu asuinkäyttöön tilaa olisi ollut perheellemme riittävästi, enkä olisi muuttanut tästä ikinä. Totesimme kuitenkin, että tilantarve on meillä nyt tyttöjen ollessa tuon ikäisiä kuin ovat, eikä vuoden tai kahden päästä. 

Jään kaipaamaan pihan satavuotiasta vaahteraa, aurinkoista patioaluettamme sekä pioniani, jonka siirtoon en uskalla ryhtyä. 

Odotan nyt hetkeä, jolloin pääsen tulevaan kotiimme tekemään tarkkoja mittauksia, saan suunniteltua ja tilattua sinne keittiön ja sen jälkeen ryhdyttyä hionta-, maalaus- ja tapetointihommiin.

SOTAA JA ASUNTOASIOITA

 Sota Ukrainassa on tätä kirjoittaessani kestänyt yli kuukauden ja sen seuraaminen on kaikessa kammottavuudessaan, epäreiluudessaan ja surullisuudessaankin mielestäni välttämätöntä. Ja jollainen tapaa myös meidän turvassa olevien velvollisuus. He siellä, joutuvat elämään sen karmivuuden ja tuhon keskellä, meidän on kestetettävä seurata tilannetta ja pysyä kartalla siitä mitä kaikkea siellä tapahtuu sekä kaikkien mahdollisuuksien mukaan pyrittävä vaikuttamaan siten, että sinne saataisiin rauha aikaiseksi oikeudenmukaisin ehdoin.

Olen siis seurannut sotatapahtumia tarkasti. Toimittaja Anna Politkovskajan vuonna 2006 tapahtuneesta murhasta alkaen olen seurannut Venäjän toimia tarkasti ja lukenut kaiken mahdollisen käteen saamani liittyen Venäjään, Neuvostoliittoon ja totalitarismiin siellä. Ja luettavaa on yhä kasapäin.

Sota-asioiden ohella pääni on täyttynyt asuntoasioista. Kävi niin, että nykyisen kotimme lähistöllä oli myynnissä työläisasunto, jossa kellari on jo rakennettu asuinkäyttöön. Lähetin puolisolleni myynti-ilmoituksen linkin ajatuksella, että kävisimme katsomassa kuinka kellarin rakennus on siellä toteutettu. 
Kurkkaamisreissu päätyi siihen, että tulimme tehneeksi tarjouksen siitä asunnosta ja nyt olisi tämä oma saatava myyntikuntoon ja myyntiin mahdollisimman pian.

Kahden asunnon loukussa siis ollaan tällä hetkellä ja asuntoasioiden suhteen omat ajatukset sinkoilevat innostuksesta, ilosta ja odotuksesta ahdistukseen, kauhuun ja lähes paniikkiin. 
Välittäjä kävi meillä eilen katsomassa ja arvio oli positiivisempi kuin odotin. Tulee remonttiväsäilyjen suhteen työntäyteinen kevät, vapaa-ajan ongelmia ei tule olemaan.

4 PÄIVÄÄ, 4 DEKKARIA

Olen dekkareiden, erityistesti pohjoismaisten dekkareiden ystävä ja suurkuluttaja. Enkä kykene ymmärtämään miten tämä kotimainen Pasilan Myrkky-sarja oli mennyt ohi. Satu taisi mainita nämä jossakin blogi- tai instagrampäivityksessään ja sen seurauksena latasin nämä Storytel-kirjastooni. 
Neljässä päivässä oli lukenut/kuunnellut kaikki neljä. Töihin fillaroidessani tai kävellessäni kuuntelin, kotona ollessani luin ja kertakaikkisen viihdyttäviksi totesin.
Monien tapahtumien lokaatiot vanhoilla kotikonnuillani Helsingissä, jopa Kallio-Vallila-akselilla lisäsivät koukuttumistani ja mieluusti näkisin näistä myös filmatisoinnit.

Kale Puonti on entinen huumepoliisi, joka työskenteli 30 vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Se näkyy ja kuuluu tässä kirjasarjassa, että kaveri tietää mistä kirjoittaa, ja saa lukijan pidettyä tiukasti koukussa loppuratkaisuun asti. Kyseessä on siis Helsingin huumepoliisin työstä kertova sarja, jossa tutuksi tulee rikosylikonstaapeli Kaartamon ryhmä.
Henkilökuvat ovat ehkä vähän ohuita mutta mielestäni eivät kuitenkaan jää liian ohuiksi, vaan henkilövetoisuutta on sopivasti mukana.

Kappaleet ovat suhteellisen lyhyitä ja lauseet usein toteavia mutta teksti on kaikkiaan mukaansatempaavaa ja kuten jo aiemmin mainitsin, pitää otteessaan.

Jäin odottamaan seuraavaa, viidettä osaa. Toivottavasti sellainen on työn alla ja tulossa. Tällä hetkellä on luvun alla Meri Valkaman Sinun, Margot, joka on ihan eri lajityyppiä mutta nyt jo koukuttanut tarinallaan tukevasti. Viime yönä luin kahteen asti ja kohta jatkan kuunnellen lähtiessäni lenkille ja äänestämään. Tähän asti tämä on ollut sujuva ja letkeä sunnuntai. Se on piristävää ja poikkeuksellista, sillä yleensä sunnuntait ovat mähtäräisiä ja tylsiä ennen viikon parasta päivää, maanantaita.
Maanantai on suosikkini. Silloin on energiaa ja kaikki mahdollisuudet siihen, että viikosta tulee super.

Onneksi se on taas huomenna.

IKUISUUSPROJEKTEISTA.

Olen aiemmin kirjoittanut kodistamme ikuisuusprojektina, joka se eittämättä on. Silloin mainitsin, että puuhellamme Helenan terrakottainen väri ei miellytä. On jäänyt kaikenmoisten venehaaveiden ja säästämissuttujen lomassa kertomatta, että eräänä loppukevään päivänä tartuin toimeen ja Helena sai ylleen mustaa vasaralakkaa. 
Nyt Helena miellyttää omaa silmää, vaikkei musta väripinta täysin tasainen ja sileä olekaan. Vasaralakkaa on onneksi roimasti jäljellä niin jonain toisena toimeliaana päivänä voi meikämartta vähän hioa ja sutia uutta tasaisempaa kerrosta Helenan pintaan.

Joulua ennen ja joulun tienoossa olikin sellaisia kipakampia pakkaspäiviä, että sekä Helenassa että kakluunissa roihusivat tulet pari kertaa päivässä. Tein joulua ennen mainion hankinnan kamiinapuhaltimen muodossa ja se on nyt lämmittänyt torppaamme tiiviissä yhteistyössä Helenan kanssa. Kertakaikkisen oivallinen kapistus, joka levittää lämmön laajalle.

Joulun kävimme viettämässä Keski-Suomen korvessa ja lunta sekä pakkasta riitti myös siellä. Tämä oli ensimmäinen joulu, jolloin en hankkinut itselleni kirjaa joululahjaksi. Storytel-lukulaitteeni kirjasto on valtava ja lisäksi on pino syksyn aikana hankittuja opuksia. Tällä hetkellä kuuntelen ruotsalaisen Anna Ihrénin dekkaria Isfiskaren ja luen ihan ehtana kirjana Tove Janssonin Kunniallista petkuttajaa. Molemmista kirjoitan myöhemmin enemmän.

Ennenkuin lätkäisen läppärin kiinni ja laatikkoon,ja haudutan pannullisen teetä, kerron kuitenkin sikapikaisen ilouutisen, että joulukuun lyhennysten myötä jäljellä oleva asuntolainamme painui alle sadantonnin ja oma jäljellä oleva osuuteni on enää 49 tonnia ja risat. Toki siinäkin riittää maksettavaa mutta iloitsen silti.